Kirja-arvostelu: Moraalinen kunnianhimo
Halu tehdä mahdollisimman paljon hyvää
Rutger Bregmanin Moraalinen kunnianhimo kannustaa lukijaansa heräämään mahdollisuuksiinsa tehdä maailmasta parempi paikka antaen erilaisia ajattelun työkaluja siihen, miten saada aikaan mahdollisimman paljon hyvää. Se esimerkiksi osoittaa historian perusteella, että toimivat mielenilmaukset riippuvat huolellisesta suunnittelusta, ja antaa ohjeita siihen, miten tunnistaa asioita, joita nyt teemme, mutta jotka tulevat sukupolvet saattavat tunnistaa moraalisesti hirvittäviksi. Kirjan selkäranka ovat kuitenkin innostavat ja hätkähdyttävät tarinat ihmisistä, jotka ovat onnistuneesti toteuttaneet moraalista kunnianhimoaan, tai ainakin saaneet aikaan paljon hyvää.
Nämä tarinat ulottuvat laidasta laitaan yli hyvin erilaisten tapausten. Arnold Douwes oli vastuussa lukuisten juutalaisten piilottamisessa natseilta Alankomaissa. Rosa Park ja muut aktivistit tekivät lopun rotuerottelusta Yhdysvalloissa. Josephine Cochrane keksi astianpesukoneen ja vapautti näin hyvin suuren määrän naisten aikaa kotitöistä. Australialainen professori Martin Green, saksalainen kunnanvaltuutettu Hans-Josef Fell ja kiinalainen yrittäjä Shi Zhengrong edistivät aurinkopaneelien läpimurtoa. Jotkut ovat taistelleet tappavia tauteja vastaan: Jonas Salk keksi rokotteen polioon, Viktor Ždanov ajoi läpi kampanjan, jolla isorokko hävitettiin kokonaan, ja Rob Mather päätyi puolisattumalta perustamaan Against Malaria Foundationin, joka on pelastanut yli 10000 ihmishenkeä.
Jotkut ovat perustaneet myös järjestöjä, joiden ala liittyy itsessään tehokkaaseen hyvän tekemiseen sen jonkin osa-alueen sijaan. GiveWell-järjestö tutkii sitä, mitkä hyväntekeväisyysjärjestöt saavat oikeasti aikaan paljon enemmän kuin toiset, ja Charity Entrepreneurship tehtailee itse hyväntekeväisyysyrityksiä, joiden voi odottaa olevan tehokkaita vaikuttamaan.
Oma osansa on myös muutamalla tarinalla, joissa joku ei ehkä kaikesta hurskaudestaan saanut aikaan hyvää, vaan joskus jopa päinvastoin. Tämäkin on tarpeellista sen ymmärtämiseksi, miten hyvän vaikutuksen aikaan saaminen toimii, mutta onneksi innostavia positiivisia esimerkkejä on enemmän.
Hyvän tekemisen historia
Tämä kirjaa toimii omalla tavallaan mielestäni paremmin kuin Bregmanin huomiota herättänyt aikaisempi kirja Hyvän historia. Hyvän historian teesi oli, että ihmiset ovat biologisesti luonteeltaan paljon kiltimpiä kuin yleisesti uskotaan. Tämä on vahvasti empiirinen mutta vaikeasti todistettava väite. Steven Pinker todisteli erilaista mutta samantasoista teesiä ihmisluonnosta 800-sivuisessa kirjassa The Better Angels of Our Nature suureen määrään todistusaineistoa viitaten, ja hänen johtopäätöksiään voidaan silti ainakin mahdollisesti väittää hätiköidyiksi. Bregmankin kyseenalaisti niitä osittain Hyvän historiassa. Hyvän historia on kuitenkin The Better Angels of Our Nature’iin verrattuna pieni lehtinen.
Hyvän historia siis haukkasi liian ison palan purtavaksi, vaikka olikin varmaankin joka tapauksessa yksi hyvä ja tasapainottava puheenvuoro keskusteluun. Moraalinen kunnianhimo ei kärsi tästä ongelmasta, koska kyseessä on enemmän toimintaan kehottava kuin tieteelliseen tietoon tähtäävä kirja. Se on rakennettu pitkälti anekdoottien varaan, ja tällainen kirja saakin olla. Tietenkin välillä nousee myös kysymys väitteiden perustelusta ja todistamisesta, esimerkiksi väitteiden siitä, millainen aktivismi toimii, mutta kirja suoriutuu siinäkin suhteessa kohtuullisesti.
Moraalisen kunnianhimon kirjoitustyyli perustuu paljolti tarinankerrontaan. Se onkin parasta lukea kokonaisuutena, ja on syytä ymmärtää, että jos näin ei tee, ei ehkä näe jonkin asian koko kuvaa. Bregman aloittaa joskus kertomaan jotakin tarinaa yhdellä tavalla ja sitten esitteleekin myöhemmin yllättävän ”juonenkäänteen”, joka muuttaa aikaisemmin sanotun merkityksen. Siksi pätkien lukeminen ilman kontekstia voi antaa väärän kuvan. Äärimmäisenä tapauksena kirjan aloittava tarina ”maailman onnellisimmasta miehestä” saakin jatkoa aivan kirjan lopussa.
Ei kirjan lukeminen kannesta kanteen kyllä ainakaan minulle ollut mitenkään epämiellyttävä vaatimus. Päinvastoin ainoa, mikä esti minua lukemasta sitä yhdellä istumalla ensimmäisellä kerralla oli se, että minulla oli aikataulussa jotakin muuta välissä. Toisen kerran sitten luinkin sen kerralla. Koin, että Moraalinen kunnianhimo oli erittäin luettava ja innostava, ja innostava siis siitä huolimatta, että sen perusajatus oli minulle jo valmiiksi hyvin tuttu muusta yhteydestä.
Kirja ei myöskään ole kovin pitkä, ja minulla meni sen lukemiseen kerran vain muutama tunti. On virkistävää vaihteeksi lukea kirja, joka on sinänsä kattava esitys aiheestaan, mutta jonka lukemiseen ei silti tarvitse varata päiväkaupalla aikaa.
Mari Janatuisen käännös vaikuttaa oikein sujuvalta, vaikka en osaakaan alkukieltä, ja sikäli en ehkä huomaa kaikkea. Pari vähän outoa kohtaa ehkä oli. Huvittavin oli se, kun eräässä vertauksena käytetyssä viitauksessa Dungeons & Dragons -roolipeliin sen tyypillisiksi hahmoiksi mainittiin kääpiöt ja ”keijut”. En tiedä, mitä alkutekstissä oli, mutta luulisi tarkoitetun haltioita. Jos tämä kuulostaa sinusta ihan samalta, kuvittele, jos Tarussa sormusten herrasta olisi Gimli-kääpiön rinnalla örkkejä vastaan taistellut Orlando Bloomin esittämän Legolasin sijaan Helinä-keiju. No, tällaista pientä välikevennystä lukuun ottamatta käännös vaikuttaa erinomaiselta.
Hyvän historian teesi ihmisluonnon hyvyydestä ei muuten esitä mitään roolia Moraalisessa kunnianhimosta. Jo Hyvän historiassa Bregman tietenkin tunnusti sen, että ihmiset voivat erilaisista syistä tehdä myös pahaa – joskus siksi, että heillä on liikaa empatiaa väärässä paikassa. Ehkä hän ei tässä kirjassa mainitse koko asiaa, koska se ei loppujen lopuksi ole olennaista. Mitä siitä, jos olet periaatteessa lajiominaiselta luonteeltasi hyvä jossakin yksityisessä sisimmässäsi? Bregmanin viesti tässä kirjassa on, että meidän pitäisi tehdä hyvää.
Lakkaa haaskaamasta lahjojasi!
Kun Bregman peräänkuuluttaa moraalista kunnianhimoa, hänellä on myös esittää sille vastakohtia. Sellaisten ihmisten lisäksi, joiden päämäärät eivät ole moraalisia eivätkä kunnianhimoisia, hän käsittelee sitä, mitä tapahtuu, jos on pelkästään kunnianhimoinen tai hyvää tahtova.
”Vain kunnianhimoisiin” ihmisiin lukeutuvat sellaiset, jotka pyrkivät esimerkiksi saavuttamaan vaurautta itselleen. Huippuyliopistoista valmistuvat huippuosaajat työllistyvät sitten vaikka neuvomaan rikkaita välttämään veroja tai kehittämään algoritmeja huijaamaan meitä paremmin. Toisin sanoen tekemään asioita, jotka korkeintaan auttavat jo hyvässä asemassa olevia ihmisiä, jos ketään, ja helposti voivat myös aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Mitä heidän lahjoillaan voisikaan saada aikaan, jos he suuntaisivat ne paremmin? No, siitä Bregman antaa useita esimerkkejä.
Toisaalta Bregman saa valitsemillaan esimerkeillä uraan kohdistuvan amoraalisen kunnianhimon kuulostamaan niin tylsältä, että hyvä, jos se kunnianhimosta käykään. Ei ihme, että esimerkiksi monet lahjakkaat nuoret asianajajat halusivat merkityksettömien asioiden kanssa puuhastelun sijaan siirtyä Ralph Naderin johdolla ajamaan hyviä asioita autojen liikenneturvallisuudesta ilman puhtauteen, niin kuin Bregman kertoo yhdessä esimerkkitarinassaan. Nader tosin muuttui myöhemmin varoittavaksi esimerkiksi, joka nostaa muut periaatteet hyväntekemisen edelle ja sai aikaan haittaa.
Toinen ja ehkä kiinnostavampi vastakohta moraaliselle kunnianhimolle on Bregmanin mukaan se, kun ihmiset haluavat toimia moraalisesti, mutta eivät ole keskittyneitä siihen, että he saisivat jotakin aikaan. Tämän jälkimmäisen takia voidaan sanoa, että he eivät ole kunnianhimoisia. Tämä on totta ainakin siinä mielessä, jos sitä verrataan siihen, että oikeasti parantaisi maailmaa.
Bregman liittyy pitkään listaan ihmisiä, jotka kritisoivat ”woke”-ilmiötä keskittymisestä vääriin asioihin oikean vaikuttamisen kustannuksella. Hänen mukaansa ongelma on siinä, että sen parissa ajatellaan pelkän tiedostamisen olevan kaiken A ja O sen sijaan, että keskityttäisiin maailmaan vaikuttamiseen.
Itse lisäisin, että kyse voi olla myös siitä, mikä nähdään vaikuttavana, vaikka se ei ole. Esimerkiksi poliittisen filosofin Vlad Vexlerin mukaan yksi ongelma on siinä, että ihmiset luulevat vaikuttamiseksi sitä, että vastustajat saadaan vaiennettua (tässä voidaan viitata toiseen englanninkieliseen uudissanaan: ”cancelling”), mikä voi johtaa siihen, että he putkahtavat uudestaan esiin myöhemmin, ja samalla huonontaa demokraattista keskustelua.
Bregman mainitsee termin ”woke” vain kerran, mutta hän jatkaa samansuuntaista kritiikkiä myöhemmin. Ei ole hyötyä olla ”jalo häviäjä”, joka on ”historian oikealla puolella” eli jankkaa jälkeenpäin ajateltuna oikeaa mielipidettä, jos ei saa aikaan mitään parannusta asioihin. Ei myöskään riitä olla tekemättä asioita, kuten syömättä lihaa tai lentämättä lentokoneella. Paljon enemmän vaikuttaisi vaikka se, että onnistuneesti kampanjoisi eläinten tehotuotantoa vastaan.
Bregman argumentoi myös vakuuttavasti sen puolesta, että ei ole oikein eikä tehokasta vaatia ideologista puhtautta toimilta, joilla voidaan vaikuttaa asioihin. Hänen(kin) mukaansa nykyajan sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavissa liikkeissä on paljon ongelmia sen takia, että ihmiset eivät suostu tekemään yhteistyötä yhtään eri mieltä olevien kanssa, ja he vaativat sitä, että aivan kaikki intersektionaaliset näkökulmat on otettava yhtä aikaa huomioon ilman kompromisseja.
Mutta miten esimerkiksi orjuus saatiin aikoinaan loppumaan? Suurta osaa näytteli se, kun Iso-Britannia kielsi orjakaupan, ei itse orjuutta, ja siihenkin ihmiset suostuivat suurelta osin sen takia, että orjuuden vastustajat vetosivat brittiläisten merimiesten huonoihin oloihin orjalaivoilla. Jos orjuuden vastustajat olisivat juuttuneet vaatimaan oikeaa asiaa oikeista syistä (jotka he kyllä tiesivät) – orjuuden täydellistä kieltämistä orjuutettujen ihmisten itsensä vuoksi – he eivät välttämättä olisi päässeet mihinkään tulokseen ainakaan pitkään aikaan.
Joten: Joitakin rajoja varmasti on sen suhteen, kenen kanssa voi liittoutua ja milloin on oikeasti intersektionaalisesti otettava huomioon jonkin valinnan vaikutukset myös muihin osapuoliin. Historiasta löytyy kuitenkin esimerkkejä valtavista positiivisista muutoksista maailmassa, joita ei olisi tapahtunut ideologista puhtautta vaatien. Todennäköisemmin vaatimus on ainakin joskus este muutokselle. Jonkin ryhmän hyväksynnän säilyttäminen tai henkilökohtaisen moraalisen puhtauden kokemus voi vaatia jotakin muuta, mutta sellaisessa tapauksessa on valittava niiden ja hyvän tekemisen välillä.
Useimmille meistä kysymys lienee pikemminkin se, että emme yritäkään parantaa maailmaa, edes tehottomasti. Kummassakin tapauksessa voimme miettiä sitä, kuinka paljon hyvää voisimme jopa yksittäisenä ihmisenä saada aikaan, jos olisimme moraalisesti kunnianhimoisia.
Mikä on moraalisen kunnianhimon ja efektiivisen altruismin ero?
Efektiivinen altruismi on eettinen ajatus ja liike, joissa on molemmissa kyse siitä, että tehdään mahdollisimman paljon hyvää. Tämä kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin se, mistä Bregman puhuu. Jos aihetta tuntee – ja tämäkin arvostelu on julkaistu Effective Altruism Finland ry:n blogissa, jos et huomannut – on helppo löytää lisää yhteneväisyyksiä Bregmanin käsittelemien aiheiden ja efektiivisen altruismin välillä. Onko puhe silti samasta asiasta?
Bregman käsittelee efektiivistä altruismia suoraan luvussaan 8. ”Pelasta ihmishenki – nyt vain 4999,99 dollarilla: Mitä voit saavuttaa radikaalisti priorisoimalla ja miten moraalinen kunnianhimo voi eksyä täysin väärille raiteille”. Luvun otsikosta lähtien hänen suhtautumisensa vaikuttaa ensin varsin nuivalta. Hän lähtee Peter Singeristä ja tämän artikkelista ”Famine, Affluence and Morality”, joka esitteli ajatuksen, että meidän varakkaissa maissa elävien pitäisi tehdä paljon enemmän auttaaksemme radikaalisti huonompiosaisia köyhemmissä maissa. Jos näkisit lapsen hukkumassa, eikö sinulla olisi velvollisuus pelastaa tätä, vaikka uudet kenkäsi menisivät pilalle ja kärsisit siis rahallisen menetyksen? Miksei meillä kaikilla olisi sitten velvollisuutta käyttää resurssejamme paljon kauempanakin olevien ihmisten auttamiseen, koska menetys olisi meille paljon pienempi kuin se, millaista haittaa sillä voisi estää?
Bregman esittää reaktionsa tähän lähtökohtaan kieltävänä, jopa lannistuneena: kukapa haluaisi kuunnella sellaista eettistä argumentointia, vaikka sinänsä oikeatakin, joka sanoo, että et tee tarpeeksi etkä saisi nauttia elämästä? Hän kertoo myös vastustuksestaan efektiiviselle altruismille liikkeenä siksi, että sen kannattajat näyttivät tuijottavan liikaa numeroihin ja tehokkuuteen.
En voi olla huomaamatta tämän asetelman ironiaa. Bregman kirjoittaa koko kirjaansa peräänkuuluttaakseen moraalista kunnianhimoa eli halua tehdä mahdollisimman paljon hyvää, ja jotenkin efektiivinen altruismi onnistui hänestäkin tuntumaan siltä, että siinä vaaditaan liikaa altruismia ja tuijotetaan liikaa tehokkuutta. Omituinen saavutus… mutta toisaalta tässä Bregman kirjoittaa aikaisemman itsensä näkökulmasta, ja tulossa on taas yksi hänen juonenkäänteistään, jossa asiat ovatkin lopulta eri tavalla kuin ne ensin näyttivät.
Toisaalta vaikka Bregmanin moraalinen kunnianhimo ja efektiivinen altruismi tähtäisivätkin samaan suuntaan, on mahdollista olla eri mieltä yksityiskohdista siinä, miten tähän suuntaan on parasta kulkea. Bregman kirjoittaakin olleensa kriittinen siitä, miten efektiiviset altruistit olivat innokkaita tekemään rahaa hyväntekeväisyyteen lahjoitettavaksi ryhtymällä pankkiireiksi heti finanssikriisin jälkeen. Varsinkin hän kertoo tarinan efektiivisten altruistien aikoinaan ihailemasta Sam Bankman-Friedistä, joka teki kasoittain rahaa tehdäkseen hyvää, mutta joka loppujen lopuksi pidätettiin petoksesta, ja jonka suunnitelmat tämän kuvauksen perusteella olivat yltyneet varsin sekopäisiksi.
Bregman paljastaa kuitenkin loppujen lopuksi, että hän on löytänyt efektiivisestä altruismista paljon hyvää: monet ihmiset liikkeessä ovat moraalisesti kunnianhimoisia, monet ovat samalla tavalla kriittisiä epäoikeudenmukaista järjestelmää kohtaan kuin hän itse, ja useammat hänen jo aikaisemmin kirjassa hehkuttamansa liikkeet kuten GiveWell ja Charity Entrepreneurship ovat lähteneet efektiivisen altruismin piiristä.
Onko moraalisessa kunnianhimossa ja efektiivisessä altruismissa sitten mitään eroa? Periaatteessa ja käytännössäkin ero on varsin hienoinen: moraalinen kunnianhimo on halu tehdä mahdollisimman paljon hyvää, siis asenne, ja efektiivinen altruismin voi tarkoittaa ainakin eettistä kantaa, että tulisi tehdä mahdollisimman paljon hyvää, tai projektia, jossa pyritään siihen. Voisi jopa sanoa, että suurempi ero löytyy efektiivisen altruismin käsitteen itsensä sisältä. Efektiivinen altruismi liikkeenä, jossa ihmiset pyrkivät ottamaan selvää, miten saada aikaan mahdollisimman paljon hyvää, ja toteuttamaan sen, muistuttaa enemmän Bregmanin kuvaamaa moraalista kunnianhimoa kuin kumpikaan muistuttaa Peter Singerin helposti lannistavaa ajatusta, että teoriassa kyllä pitäisi tehdä paljon enemmän.
Kirja Moraalinen kunnianhimo kävisi efektiivisen altruismin tai ainakin efektiiviseen altruismiin kuuluvien aiheiden esittelystä yhtä hyvin kuin mikä tahansa muu lukemani kirja. Se käsittelee samanlaisia aiheita, jopa usein samoja aiheita, ja se kehottaa käytännössä samansuuntaiseen toimintaan. Sen lähestymistapa, joka innostaa lukijaa hyväntekemiseen hätkähdyttävien esimerkkien kautta, on myös efektiiviselle altruismille tyypillinen. Monet kirjan esimerkit, aiheet ja suosittelemat metodit ovat tuttuja efektiivisen altruismin peruskirjallisuudesta. Ei voi oikein väittää, ettei kyse olisi loppujen lopuksi aivan samasta aiheesta. Näkökulma on hiukan erilainen, mutta ei kovin.
Suhteessa suurimmaksi eroksi jäänee se, että Bregman haluaa numeroihin etukäteen tuijottamisen sijaan suosia luovempaa lähestymistapaa, koska historian tehokkaat hyvät teot eivät ole aina etukäteen vaikuttaneet odotusarvoltaan lupaavilta. Toisaalta, kuten yllä on tullut ilmi, hänkään ei katso hyvällä sitä, että hyvää yritettäisiin tehdä tavoilla, joiden ei voi odottaa onnistuvan.
Moraalinen kunnianhimo ei kuitenkaan ole tylsää luettavaa myöskään efektiivistä altruismia jo tuntevalle. Ensinnäkin tuttuja esimerkkejä käsitellään uusilta kannoilta ja kiinnostavasti. Ilmeisimpänä esimerkkinä Bregman kirjoittaa, että Against Malaria Foundationin perustaja Rob Mather ei ole koskaan aikaisemmin kertonut urastaan niin laajasti, kuin hän kertoi tätä kirjaa varten. Lisäksi monet esimerkit ovat vähemmän tuttuja efektiivisen altruismin piireistä ainakin minulle, ja ne voivat auttaa laajentamaan näkemystä siitä, mitä kaikkea tulee ajatella pyrkiessä tekemään mahdollisimman paljon hyvää.
Ville V. Kokko on filosofian väitöskirjatutkija ja tietojenkäsittelytieteen kandiopiskelija Turun yliopistossa, sekä EA Finlandin hallituksen varajäsen.
Rutger Bregman: Moraalinen kunnianhimo — Lakkaa haaskaamasta lahjojasi ja toteuta ihanteesi (286 s.)
Suomennos: Mari Janatuinen
Atena, 2024. Hollanninkielinen alkuteos ilmestynyt vuonna 2024.
Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.